Aikamatka luettavan oppaan johdolla!

Tutustu Kuopion korttelimuseon äänioppaan kertomaan lukemalla.

Kuopion korttelimuseo

Tervetuloa tutustumaan Kuopion korttelimuseoon äänioppaan matkassa! Korttelimuseo kertoo tarinoita entisajan puutalo-Kuopiosta. Voit tutustua säätyläisperheen, käsityöläisten, työläisperheen ja virkamiesperheen koteihin 1800-luvun jälkipuoliskolta 1900-luvun alkupuolelle. Ääniopas johdattaa sinut myös kirjailija Minna Canthin huoneeseen sekä Apteekkimuseoon. Ole hyvä ja astu sisään entisajan puutalokorttelin maailmaan!

Korttelimuseon rakennukset ja pihapiiri

Kuopion korttelimuseoon kuuluu yksitoista vanhaa puurakennusta 1700- ja 1800-luvuilta. Värikkäät talot ja aitat muodostavat katujen ympäröimän korttelin, joka sijaitsee Kuopion vanhimpiin kuuluvalla asuinalueella keskustan tuntumassa. Rakennukset ja niiden välissä kulkevat aidat sulkevat perinteikkään pihapiirin, jossa kasvaa monia koristekasveja, kuten syreenejä.

Korttelissa on eletty kaupunkielämää iloineen ja suruineen 1650-luvulta saakka. Paikalle rakennettiin tuolloin kaupungin ensimmäinen käräjätupa. Oikeutta jaettiin niin köyhille kuin rikkaille parinsadan vuoden ajan. Korttelin käräjähistoria on edelleen läsnä; sisääntuloportin vieressä seisoo tiilellä vuorattu ja keltaiseksi rapattu entinen käräjätupa. Tuvan rakennusvuodeksi on merkitty 1849, mutta perimätiedon mukaan se sisältää osia myös vanhemmasta käräjätuvasta.

Vaaleanruskea vinkkelitalo ajoittuu 1800-luvun alkupuolelle. Talossa asui aikanaan muun muassa kaupungin piirilääkäri perheineen. Löydät talosta museon lipunmyynnin, säätyläisperheen kodin sekä kirjailija Minna Canthin huoneen. 1800-luvun puoliväliin sijoittuvissa keltaisissa hirsitaloissa esitellään käsityöläisten, työläisperheen ja virkamiesperheen koteja. Punainen apteekkitalo valmistui kauppiasperheen asuintaloksi jo 1790-luvulla ja kuuluu Kuopion vanhimpiin rakennuksiin. Vihreäksi maalattu, korttelin kookkain, talo valmistui asuinrakennukseksi 1800-luvun lopulla. Siellä voit tutustua museon vaihtuviin näyttelyihin. Punaiset aitat 1800-luvun puolivälistä täydentävät pihapiiriä. Entisen käräjätuvan viereiset aitat sisälsivät aikanaan tallin, navetan, vaunu- ja puuliiterin sekä ulkohuusseja. Kaksi muuta aittaa sekä keltaiset hirsitalot ja apteekkitalo siirrettiin museokortteliin 1970- ja 1980-luvuilla.

Korttelissa on asunut vuosisatojen varrella kaikenlaista väkeä. Pihapiirissä on astellut niin pieniä lapsia kuin yksineläviä renkiä ja opettajattaria. Korttelia on isännöinyt 1800-luvun puoliväliin saakka ainakin yhdeksän kihlakunnantuomaria. Värikkääseen asukasyhteisöön on kuulunut myös esimerkiksi hevosmiehiä, kauppiaita, kirjureita, kätilöitä, palvelusväkeä, puuseppiä, raatimiehiä ja työmiehiä. Kortteli pysyi asuttuna aina 1970-luvulle saakka, jolloin kortteli päätettiin museoida. Kaupungin ainutlaatuisen puutalomiljöön tuhoutuminen oli kuitenkin hiuskarvan varassa, sillä korttelin kaikki alkuperäiset rakennukset oli suunnitelmissa purkaa 1960-luvulla. Korttelimuseo avattiin yleisölle 1982.

 

Rakennus 2 – Säätyläisperheen koti

Kuopion korttelimuseon päärakennus esittelee säätyläisperheen asumista 1800-luvun jälkipuolen Kuopiossa. Alkuperäisellä paikallaan sijaitseva, kookas empiretalo on rakennettu 1800-luvun alkupuolella. Talossa on asunut muun muassa piirilääkäri ja kunnallismies Edvin Nylander vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa. Hän hankki koko korttelin omistukseensa 1870-luvulla ja teetti taloon perusteellisen remontin 1877. Hänen vaimonsa Rosalie, kaupungin tunnetusta Kellgrenin kauppiassuvusta, jäi leskeksi 1890 ja asui talossa vielä 1900-luvun puolella. Talossa on toiminut vuosien varrella käsityökoulu, pieni synnytyssairaala, maitokauppa ja ruokala. 

Sali, huone 228

1800-luvun jälkipuoliskon Kuopiossa elettiin vielä sääty-yhteiskunnassa. Esimerkiksi lääkärit, virkamiehet, kauppiaat ja papit lukeutuivat kaupungin yläluokkaan, kun taas käsityöläiset ja esimerkiksi kauppa-apulaiset kuuluivat keskiluokkaan. Työväestö ja kurjalisto muodostivat lisäksi omat ryhmänsä.

Säätyläisperheen isäntä ja rouva ottivat vieraansa vastaan salissa, ja useimmiten ruotsin kielellä. Perheen lapset saattoivat viihdyttää vieraita lausumalla runoja, laulamalla tai soittamalla taffelipianoa. Salin seinustalla koreileva taffelipiano on soinut sulosäveliä Kuopion Haminalahdessa, taiteilijaperhe von Wrightien kartanossa. Säätyläisperheen salin tuli olla edustava ja sisältää runsaasti yksityiskohtia. Ikkunat, ja usein myös oviaukot, verhottiin kahdesta eri kankaasta muodostuvilla taitavilla asetelmilla. Huonetta koristettiin myös suurilla viherkasveilla ja lukuisilla koriste-esineillä. Salin juhlavalla sohvakalustolla istuskelivat aikanaan Raninin tehtailija- ja kauppiassuvun jäsenet. Kuopion ensimmäinen, ja legendaarinen, kauppaneuvos Gustaf Ranin oli aikanaan kaupungin varakkain mies. Sohvakalusto edustaa käpäläjalkoineen biedermeier-tyyliä, joka rantautui Suomeen 1800-luvun alkupuolella Euroopasta. Sohvaryhmän yläpuolella olevassa suuressa muotokuvassa komeilee Venäjän keisari Aleksanteri II.  Edustushuoneen seinällä roikkuvalla muotokuvalla säätyläisperhe osoitti uskollisuutta hallitsijalle.

Keittiö, huone 221

Kaupungin yläluokkaan kuuluvien perheiden kodeissa ahersi keskimäärin kaksi palvelijaa 1800-luvun lopulla. Papiston kodeissa palvelijoita saattoi olla enemmänkin. Vuonna 1880 joka kymmenes kaupungin reilusta 6800 asukkaasta oli piika tai renki.

Säätyläisperheen palvelijat valmistivat ateriat talon kokoon nähden melko ahtaassa huoneessa. Keittiön kalustoon saattoi kuulua liesi, työpöytä, kaapisto, tuoli ja pitsireunuksin koristellut avohyllyt. Raudasta ja kuparista valmistetut keittiöastiat ja työvälineet säilytettiin ajalle tyypilliseen tapaan näkyvillä. Seinällä sanomalehtipaperin päällä roikkuviin vuokiin ja muihin työvälineisiin oli piikojen helppo tarttua. Valurautaisilla munkki- ja räiskälepannuilla valmistuivat herkut niin isäntien kuin vieraidenkin suuhun. Ateriat kannettiin viereiseen ruokasaliin esimerkiksi läkkipeltisillä tarjottimilla, jotka pidettiin seinällä kangaskaistaleista ommelluilla kannattimilla.

Isännän työhuone, huone 223

Säätyläiskodin työhuone oli talon isännän valtakuntaa. Kirjoituspöytänsä ääressä isäntä perehtyi sanomalehden uutisiin, kirjoitti tai luki omaan ammattiinsa tai harrastuksiinsa liittyvää kirjallisuutta. Kirjahylly komeili vielä 1800-luvulla lähinnä yläluokkaan lukeutuvien kaupunkilaisten, kuten lääkäreiden, virkamiesten ja pappien, kodeissa. Varakkaan perheen isännän suussa viipyili 1800-luvulla usein pitkävartinen piippu. Isäntä säilytti piippujaan erillisellä nurkkahyllyllä tai jalallisella piipputelineellä.

Rouvan makuuhuone, huone 224

Säätyläisrouvat ja -herrat nukkuivat tavallisesti eri huoneissa. Pienet lapset nukkuivat usein rouvan huoneessa ja varttuneemmat lapset omassa lastenhuoneessaan. Palvelijat levittivät ja sijasivat rouvan imperiaalisängyn iltaisin valmiiksi. Päiväsaikaan sänky pidettiin kokoon työnnettynä. Tämä käytännöllinen sänky edusti koko Suomen yleisintä sänkytyyppiä aina 1900-luvun alkuun saakka. Rouva peseytyi huoneessaan pöydän äärellä vesikannun ja pesuvadin avulla. Keinutuolissaan hän saattoi perehtyä Raamattuun tai ompelutöihin.

Minna Canthin huone, huone 230

Koko Suomessa tunnettu ja arvostettu kirjailija, kauppias ja sanomalehtinainen Minna Canth eli suuren osan elämästään Kuopiossa. Minna Canth, tyttönimeltään Ulrika Wilhelmina Johnson, syntyi 1844 Tampereella Kustaa Johnsonin ja Ulrika Antintyttären perheeseen. Yhdeksän vuotta myöhemmin perhe asui jo Kuopiossa, sillä Finlaysonin puuvillatehtaan mestarina työskennellyt isä oli aloittanut työnsä tehtaan lankakaupan hoitajana. Minna Canth kävi kaupungin ruotsalaisen tyttökoulun ja hakeutui tämän jälkeen Jyväskylässä 1863 avattuun Suomen ensimmäiseen opettajaseminaariin. Kaksi vuotta myöhemmin häntä kutsuttiin jo rouvaksi, sillä hän oli avioitunut seminaarin opettajan, lehtori Ferdinand Canthin kanssa. Lapsuudenmaisemiinsa Kuopioon rouva Canth palasi miehensä kuoleman jälkeen 1880, yhdessä seitsemän lapsensa kanssa. Hän johti menestyksekkäästi jo edesmenneen isänsä hoitamaa kauppaa sittemmin Kanttilaksi kutsutussa lapsuudenkodissaan. Kanttila seisoo yhä paikallaan Tuomiokirkon laidalla, vain muutaman askeleen päässä Korttelimuseolta.

Minna Canth otti ahkerasti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun kirjoittaen näytelmiä, novelleja, romaaneja ja lehtiartikkeleita. Kirjailijana hän kuuluu suomalaisen realismin uranuurtajiin. Canth kuoli 12.toukokuuta 1897 Kuopion kodissaan 53-vuotiaana.

Huoneen uusrokokoo-henkiset kalusteet ja esineet ovat kuuluneet Kanttilassa sijainneeseen kirjailijan työ- ja olohuoneeseen, jota kutsuttiin Minnan salongiksi. Punaisen sohvaryhmän ympärille istahti tiuhaan niin Kuopiosta kuin muualtakin Suomesta kirjailijaa tapaamaan saapunut taide- ja kulttuuriväki. Salongissa kahvittelivat vuosien varrella muun muassa kirjailija Juhani Aho, kuvataiteilija Venny Soldan, säveltäjä Jean Sibelius ja naisasianainen Lucina Hagman. Canth kirjoitti mielellään ruskeassa keinutuolissaan ja antoi vieraidensa myös kuulla, mitä mielenkiintoista tai huolestuttavaa yhteiskunnassa oli hänen mukaansa meneillään.

Ruokasali, huone 229

Säätyläisperheen ruokasali sijaitsee talon muiden edustustilojen tapaan kadun puolella. Satunnaiset ohikulkijat saivat mahdollisuuden ihastella ikkunasta salien kaunista sisustusta. Arkisemmat huoneet sijoittuvat ajan ihanteiden mukaisesti pihan puolelle.

Ruokapöydän antimet ja astiakaapin astiastot kertoivat säätyläisperheen varallisuudesta. Ateriat nautittiin palvelusväen tarjoilemana. Aterian päätteeksi isäntäväki saattoi siemailla kahvia tai samovaarilla valmistettua teetä, joka oli 1800-luvun kuluessa yleistynyt varakkaimpien perheiden nautintojuomana.  Salin vihreäksi maalattu uuni edustaa talon alkuperäistä sisustusta. Tulivarjostimella peitettiin arkisista askareista kielivät nokeentuneet uuninluukut herrasväen silmiltä. Puiseen kehikkoon pingotettu kangas saatettiin koristella kasviaiheisella kirjonnalla.

Kustavilainen huone, huone 227

1800-luvun jälkipuoliskon muotivirtaukset toivat Kuopioon rantautuessaan mukanaan tavan, jossa kodin huoneita kalustettiin menneitä sisustustyylejä mukaillen. Säätyläisperheen kodissa saatettiin istuskella kustavilaista sisustustyyliä henkivässä salissa. Ruotsin kuningas Kustaa III:n hovista koko valtakuntaan 1700-luvun lopulla levinnyt tyylisuuntaus suosi selkeitä linjoja, antiikin aiheisia koristeluita ja pastellisävyjä.

Vierashuone, huone 226

Vierashuone oli säätyläiskodissa usein käytössä. Etenkin lähisukulaiset saattoivat viipyä kaupunkivierailullaan viikkokausia. Kustavilaistyylinen pinnasohva toimi päivisin istuimena ja öisin levitettynä vuoteena. Kuperakantinen arkku toimi monipuolisena säilytyskalusteena, matkalaukkuna, pöytänä ja istuimena. Kapea ja kulmikas kaappikello vuodelta 1776 lukeutuu Korttelimuseon vanhimpiin esineisiin. Kello näytti aikakaudelleen tyypillisesti summittaista aikaa, sillä sen neliömäisessä kellotaulussa on ainoastaan tuntiviisari. Kaappikellojen kellotauluja silmäiltiin monissa talonpoikaiskodeissakin 1700-luvun lopulta alkaen.

 

Rakennus 7 – Räätälin ja kutojan tuvat

Räätälin ja kutojan tuvat sijaitsevat keltaisessa, 1800-luvun puolivälissä rakennetussa parituvassa. Museokortteliin 1970-luvulla siirretty talo sisältää kaksi asuinhuonetta ja eteisen, eli porstuan, takana sijaitsevan pienen porstuanpohjakamarin. 1900-luvun alkupuolella suuri osa kuopiolaisista asui parituvassa.

Räätälin tupa ja räätälin huone

1900-luvun alkupuolen Kuopiossa käsityöläisyys siirtyi usein isältä pojalle. Käsityöläisammatti voitiin oppia myös käsityöläismestarin johdolla, oppipoikana ja kisällinä työskentelemällä. Kuopiolaisräätäli valmisti etupäässä miesten ja poikien vaatteita, mutta hän saattoi valmistaa myös varakkaiden naisten ulkovaatteita. Räätälin ammattia harjoitti aina mies.

Räätälin tuvasta löytyi asiakkaita varten tuoli- ja pöytäryhmä, peili sekä tanko, jolla valmiit puvut riippuivat. Räätäli otti tarvittavat mitat asiakkaasta ja leikkasi kankaasta sopivat palat. Mahdolliset kisällit ja oppipojat osallistuivat muihin puvun valmistamiseen liittyviin työvaiheisiin. Varakas kuopiolaisräätäli otti asiakkaat vastaan erillisessä vastaanottohuoneessa. Hänen työtilansa sijaitsivat tällöin kokonaan toisessa huoneessa.

Räätälin työvälineisiin kuului esimerkiksi neuloja, sormustimia ja napinreikärautoja. Napit ja lankarullat säilyivät lokerikossa. Vaate prässättiin eli muotoiltiin rypyttömäksi ja halutun muotoiseksi silitysraudoilla. Prässäämiseen käytettiin myös kosteaa vaatetta ja harjaa sekä erilaisia silitysalustoja, kuten prässäyspukkeja ja hihalautoja. Hatut räätäli muotoili hattupulvaskan päällä.

Porstuanpohjakamarit olivat usein parituvan toisen asukkaan tai perheen käytössä. Pieni kamari saattoi olla vuokrattuna myös kolmannelle asukkaalle, tai kokonaiselle perheelle. Ruoanlaitto onnistui kamarin lämmityskakluunissa jalallisten patojen avulla, mutta kaupungissa oli myös yhteiskeittiöitä.

Räätälin huone kuvastaa vaatimatonta käsityöläiskotia, sillä kaupungin käsityöläismestareita asui suurehkoissakin taloissa.

Kutojan tupa

1900-luvun alkupuolen Kuopiossa oli tavallista, että käsityöläinen asui ja teki töitään samassa huoneessa. Kutojan työtila ja koti saattoi sijaita esimerkiksi parituvan toisessa päädyssä. Lankojen valmistaminen sekä kankaiden ja mattojen kutominen oli yleensä naisten työtä. Kutojan tärkeimpiin työvälineisiin kuuluivat suuret kangaspuut sekä rukki, jolla hän kehräsi lankaa. Kutoja työskenteli myös käsin veivattavan ompelukoneen äärellä. Vyyhdinpuulla kutoja vyyhti lankaa tasamittaisiksi, yleensä 60 kierrosta sisältäviksi, pasmoiksi. Vyyhdinpuun mahdollinen kierroslukumittari esti pasmojen sekaisin menemisen. Kangaspuiden kalke ja ompelukoneen tikitys tahdittivat kutojan arkea aamusta iltaan. Kahdentoista tunnin työpäivät olivat vielä 1900-luvun alkupuolella yleisiä kuopiolaisten käsityöläisten keskuudessa.

Arkiaskareisiin liittyvät kalusteet, kuten sängyt ja pöydät, olivat tarpeen mukaan levitettäviä tilan säästämiseksi. Jyhkeä leivinuuni lämmitti tuvan ja siinä paistuivat herkulliset leivät. Kutoja nautti kahvinsa kuparisessa kahvipannussa keitettynä. Kahvin valmistus alkoi kahvipapujen paahtamisella rännälillä ja papujen jauhamisella kahvimyllyllä. Koska kahvi oli kallista, käytettyjä kahviporoja saatettiin säilyttää jopa viikkokausia. Kun niiden joukkoon lisättiin vain hieman tuoretta kahvijauhoa ja vettä, valmistui arkipäivän kahvijuomaa eli sumppia.

 

Rakennus 11 – Apteekkimuseo

Mansardikattoinen apteekkitalo on Kuopion vanhimpia rakennuksia. Talon värikäs historia ulottuu aina 1790-luvulle, jolloin kauppias ja valtiopäivämies Samuel Backman rakennutti talon perheelleen. Talon omistajiin lukeutuu muitakin vaikutusvaltaisia liikemiehiä, sillä apteekkari August Kellgren osti talon vuoden 1830 paikkeilla. Tässä korttelissa pitkään asunut Rosalie Nylander oli hänen tyttärensä. Rakennuksessa on toiminut muun muassa sekatavarakauppa, ampumatarvikeliike, ja 1920-luvulta 80-luvulle Satama-apteekki. Rakennus siirrettiin museokortteliin vuonna 1987.

Apteekkimuseossa esitellään 1900-luvun alun myymälä, varastohuone, laboratorio ja apteekkarin huone.

Myymälä

1900-luvun alun apteekkimyymälässä oli pitkä myyntitiski sekä kattoon asti ulottuvat kaapistot ja hyllystöt tiskin takana. Lääke- ja tarveainepurkit sekä lääkepullot pidettiin siistissä järjestyksessä avohyllyillä. Tarkka järjestys herätti luottamusta ja esti lääkepullojen mahdollisen sekaantumisen. Siisteyden tärkeydestä kertoo myös myyntitiskiin kiinnitetty kyltti ”Älä sylje lattialle”. Sylkemistä varten lattialla säilytettiin sylkykuppia, sillä jo 1900-luvun alussa tiedettiin, että sylki voi levittää vaarallisia tauteja. Usein hyvin koristeelliseen kassakoneeseen lyötiin niin herrasväen kuin rahvaankin ostokset. Esimerkiksi kamferitippoja myytiin yleislääkkeenä moneen vaivaan. Ensimmäisen apteekkinsa Kuopio sai 1778, kolme vuotta kaupungin perustamisen jälkeen. 1900-luvun alussa kaupunkiin perustettiin jo kolmas apteekki.

Varastohuone ja laboratorio

Apteekin varastohuoneessa säilytettiin erilaisia aineksia ja harvemmin käytettyjä työvälineitä. Huoneessa kuivatettavat lääkekasvit saatiin yleensä apteekin omalta ryytimaalta. Varastohuoneet sijaitsivat usein apteekin vintillä tai kellarissa, apteekkiapulaisten harmiksi. Esimerkiksi suurikokoisten vaakojen liikuttelu on ollut raskasta.

Apteekin laboratorio oli enimmäkseen apteekkarin ja farmaseuttien valtakuntaa. Vielä 1900-luvun alkupuolella apteekin laboratoriossa valmistettiin lähes kaikki lääkkeet. Pillerit, salvat, tabletit, pulverit ja rohdoshauteet valmistettiin virallisten lääkeohjeiden mukaan, mutta apteekkari käytti myös omia tai lääkärin reseptejä. Lääkkeiden valmistus vaati usein tulen käyttöä, joten asianmukaisen sammutusvälineistön esillä pito oli tärkeää.

Apteekkarin huone

Oman apteekin perustaminen edellytti senaatin myöntämää apteekkarin oikeutta sekä vuosien harjoittelua proviisoriksi valmistumisen jälkeen. Apteekkari kuului kaupungin yläluokkaan ja hänen huoneensa sisustettiin täten laadukkaasti. Kalusteisiin saattoi kuulua suuren työpöydän lisäksi nahkaverhoiltuja tuoleja sekä kirjahyllyköitä. Puhelin ja kirjoituskone komeilivat jo 1900-luvun alussa työpöydällä. Kirjahyllyköissä apteekkari säilytti monen kielistä ammattikirjallisuutta. Farmakopeat eli lääkeohjeet suomennettiin ensimmäisen kerran 1819. Apteekkari kulki huoneeseensa useimmiten suoraan myyntitiskin takaa.

 

Rakennus 12 – Virkamiesperheen koti

Korttelin keskellä sijaitseva keltainen hirsitalo esittelee kuopiolaisen virkamiesperheen asumista 1930-luvulla. Talo on valmistunut 1800-luvun puolivälissä ja se on siirretty museokortteliin 1970-luvulla. Talon keittiö, olohuone ja vesiklosetti kuvastavat esimerkiksi opettajakunnalle tyypillistä asumista.

Keittiö

1930-luvun kuopiolainen virkamiesperhe nautti kodissaan jo useista nykyajan mukavuuksista, kuten sähkövalaistuksesta, vesijohdosta ja viemäristä. Nämä mukavuudet muuttivat perheen arkiaskareita. Naisväen ei tarvinnut kantaa vettä kaivosta eikä likavesiä heitetty enää pihamaalle. Miesväkeä ei nähty polttopuiden teossa yhtä usein kuin ennen, sillä patterit korvasivat vähitellen lämmityskakluunit. Vuoden 1930 Kuopiossa keskuslämmitys kuului kuitenkin vain harvojen talojen varusteisiin.

Erilaiset sähköllä toimivat kodinkoneet, kuten imuri, yleistyivät vähitellen. Puurot ja vellit valmistuivat vielä puuliedellä, mutta sähköliesien voittokulku oli jo ovella. Astiat tiskattiin pöydällä astianpesuvadeissa. Katosta roikkuva sähkölamppu edusti ylellisyyttä, josta virkamies oli ylpeä. Sähköjohdot jätettiin näyttävästi esille vieraiden ihasteltavaksi.

Keittiön kalustoon kuului kiinteitä komeroita, joissa säilytettiin esimerkiksi elintarvikkeita, astioita ja imuria. 1930-luvun kuopiolaiset asuivat useimmiten vuokralla, joten komerot helpottivat muuttamista asunnosta toiseen. Ne korvasivat raskaita ja kalliita kalusteita, kuten lipastoja ja kaappeja.

Olohuone

Virkamiesperheen olohuone kertoo tarinoitaan arjesta, jossa työnteko ja asuminen ovat eriytyneet ja työpäivät ovat lyhentyneet. Vuoden 1917 työaikalaki oli lyhentänyt kuopiolaistenkin työpäivät jo kahdeksaan tuntiin. Virkamiesperheen olohuoneeseen kuului sohvaryhmä. 1930-lukulaisten huonekalujen suunnittelussa kiinnitettiin huomiota funktionaalisuuteen eli käytännöllisyyteen sekä huonekalujen keveyteen. Nojatuolien säädettävät selkänojat mahdollistivat romaanien ja aikakauslehtien lukemisen mukavassa asennossa. Vielä 1800-luvun lopulla tavallisen kaupunkilaisen käsissä nähtiin lähinnä uskonnollista kirjallisuutta, mutta 1900-luvun alun mittaan yhä useamman kuopiolaisen kirjahyllyyn ilmestyi myös kertoma- ja tietokirjallisuutta. Virkamiesperhe vietti iltaa radiolähetysten, kuten Markus-sedän Lastentunnin, äärellä. Suomen Yleisradion ensimmäiset radiolähetykset kajahtivat ilmoille 1926.

Vesiklosetti

1930-luvulla joka viidennessä kuopiolaistalossa nautittiin jo vesiklosetin eli sisävessan tuomista mukavuuksista. Koko Suomen mittakaavassa sisävessat alkoivat yleistyä 1900-luvun vaihteen jälkeen. 1930-luvun pääkaupungissa huuhtelusäiliöiden vetokahvoja vedeltiin jo 70 % taloista. Ennen sisävessojen yleistymistä puutalokortteleissa käytettiin useimmiten yhteisiä ulkohuusseja.  Huussit sisälsivät usein kaksi istuinta pitempien jonojen välttämiseksi. Tässä korttelissa yhteiseen ulkohuussiin istahdettiin vielä 1960-luvulla. Ulkorakennuksessa 6 voi kesäaikana tutustua 1940-luvun asuun sisustettuun ulkohuussiin.

 

Rakennus 13 – Suutarin tupa ja työläisperheen hellahuone

Keltainen, 1800-luvun puolivälissä rakennettu paritupa esittelee suutarin ja teollisuustyöläisperheen koteja 1800- ja 1900-lukujen taitteesta. Paritupa on siirretty museokortteliin 1970-luvulla.

Suutarin tupa ja suutarin huone

Kuopiolainen suutari teki 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kenkiä kaikenlaisille kaupungin asukkaille. Maaseudulla suutari teki kengät asiakkaan kotona, mutta kaupungissa asiakkaat tulivat suutarin luo. Suutarin ammatti kuului perinteisesti miehille. Kengän valmistus alkoi asiakkaan jalan mittaamisella ja sopivan lestin, eli puisen tuen, valitsemisella tai valmistamisella. Työvälineisiin kuuluivat muun muassa erilaiset veitset, naskalit ja pihdit sekä vasara ja pikilanka. Suutari kiinnitti kengän pohjan puunauloilla, jotka hän valmisti itse. Suutari työskenteli usein pyöreän pöydän äärellä, jonka päällä hän piti niin sanottua suutarinlamppua. Kyseessä oli puisesta telineestä roikkuva lasinen pallo, jonka sisälle laitettiin vettä. Sen avulla suutari vahvisti ja kohdensi ikkunasta, kynttilästä tai öljylampusta tulevaa valoa. Työtunteja kertyi kenkien parissa runsaasti, yhdestätoista kolmeentoista tuntia päivässä.

Matalavartiset supikkaat ja pitkävartiset pieksut olivat hyvin tyypillisiä suutarin käsissä valmistuvia kenkiä. Kaupunkilaiset käyttivät yksipohjaisia pieksuja talvijalkineena aina 1900-luvun puolelle saakka. Erillisen pohjanahan sisältävän lapikkaan käyttö, niin arjessa kuin juhlassa, yleistyi 1900-luvun kuluessa.

Kun hallinnon virkamiehet astelivat suutarin tupaan, oli hyvin suotavaa, että seinällä roikkui hallitsijaa esittävä taulu. Koska Venäjän tsaari Nikolai II oli Suomessa harjoitettujen venäläistämistoimien takia epäsuosittu, saattoi suutari kääntää taulun jouhevasti toisin päin hallinnon virkamiehen poistuttua. Kenkien valmistus jatkui kääntötaulun toisella puolella olevaa kaunista maisemaa silmäillessä.

Parituvan keskellä oleva porstuanpohjakamari on kalustettu suutarin asuinhuoneeksi. Suutari vetäytyi pitkän työpäivän päätteeksi huoneeseensa peseytymään ja lepäämään.

Työläisperheen hellahuone

Työläisperheen hellahuone kuvastaa Kuopiossa 1800-ja 1900-lukujen vaihteessa elettyä teollistumisen aikaa. Teollisuustyöläiset, jotka olivat usein maalta kaupunkiin muuttaneita, asuivat tyypillisesti vuokralla hellahuoneissa. Vuokralla asuminen oli vuosisadan vaihteessa yleistä muissakin yhteiskuntaluokissa, sillä lähes 90 % kuopiolaisista maksoi vuokraa asumisestaan. Suuremmissa, keittiön ja kamarin käsittävissä, huoneistoissa asuminen yleistyi teollisuustyöläisten keskuudessa vähitellen 1900-luvun kuluessa.

Hellahuoneessa saattoi asua suurikin perhe. Yli kymmenpäisen perheen nukkuminen samassa huoneessa vaati kekseliäisyyttä: lapset laitettiin nukkumaan vuoteen molempiin päätyihin jalkojen osoittaessa kohti sängyn keskustaa. Muut mahdolliset sänkypaikat varattiin vanhuksille ja vauva nukutettiin kehdossa. Isoimmat lapset ja aikuiset nukkuivat lattialla patjoilla, jotka koottiin päiväksi vuoteeseen. Kätensä ja kasvonsa työläisperhe pesi pesukomuutin, eli pesukaapin, äärellä. Puisen kaapin päällä oli avattava kansi, jonka alla säilytettiin pesuvatia. Kerran viikossa peseydyttiin perusteellisemmin. Kaupungissa oli useita yleisiä saunoja, joissa työläiset kävivät mielellään lauantaisin. Työläisperheen kodista saattoi löytyä myös lasten tuoli ja potta. Tätä reiällistä pikkutuolia kutsuttiin ”natuksi” sen laatikkomaisessa alaosassa sijaitsevaan yöastiaan viitaten.

Hellan sivustalla roikkuvat lankarullat muistuttavat Kuopion Haapaniemellä sijainneesta Herman Saastamoisen lankarullatehtaasta. Työläisperheen uuni lämpeni edullisesti lankarullien koivuaihioita eli ”kuruja” polttamalla. Muita merkittäviä työllistäjiä Kuopiossa olivat muun muassa tulitikkutehtaat. Birger Hallmanin omistama ”Tikkula” työllisti parhaina vuosinaan merkittävän osan koko kaupungin väestöstä.