Rakennus 13

Tämä 1800-luvun puolivälistä peräisin oleva hirsinen asuinrakennus on siirretty museokortteliin Kuopionlahdenkadun varteen Snellmaninkatu 15:sta. Rakennus on pohjakaavaltaan paritupa ja edustaa 1800-luvun klassismin perintöä. Rakennuksen päissä oleviin suurempiin huoneisiin on sijoitettu teollisuustyöläisten hellahuone ja suutarin verstas, keskellä sijaitsevaan porstuanpohjakamariin suutarin asunto.

Huone 1301/suutarin verstas

Suutarin ammatilla on takanaan pitkät perinteet. Suutarin työvälineistöön kuuluvia naskaleita esiintyy meillä jo esihistoriallisissa löydöissä vanhemmalta roomalaiselta rautakaudella (0–200 jaa.) ja ristiretkiajalta (1050–1150/1300). Suomen vanhimmat tunnetut ammattikuntasäännöt ovat Turun räätälien sääntö vuodelta 1625 ja suutareita koskeva ammattikuntasääntö vuodelta 1629.
Pitäjänkäsityöläisiä esiintyy Kuopion tienoilla jo 1600-luvulla. 1740-luvulla saatiin pitäjään säätyläisten toimesta ensimmäinen vakinainen suutari. 1790-luvulla Kuopiossa toimi seitsemän suutaria ja 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä suutareiden lukumäärä oli noussut kahdeksaan.

Entisajan maaseutuyhteisössä suutari oli erittäin arvostettu ammattihenkilö räätälin ja sepän ohella. Suutarin kanssa oli parasta pysyä hyvissä väleissä, muuten tämä ei tullut taloon tekemään kenkiä. Arvostus kuvastui muun muassa siinä, että suutari pidettiin talon puolesta niin ruoissa kuin vaatteissa. Lisäksi maksettiin rahallista korvausta. Käsityöläisten tulo taloon merkitsi aina paitsi rahanmenoa, myös uutisia ja ajanvietettä. Maaseudun suutarilla saattoi olla oma piirinsä, jossa hän kierteli työtään tekemässä. Ammatti periytyi usein isältä pojalle tai se opittiin joltakin mestarilta oppipoikana ja kisällinä toimimalla.

Kaupungeissa suutarin toimintapiirin keskuksen muodosti verstas, joka saattoi olla hyvinkin laaja. Kuopiossa toimi 1800-luvun jälkipuoliskolla esimerkiksi suutarimestari Matti Hakkaraisen liike, joka suurimmillaan antoi työtä kymmenelle työntekijälle. Kisällejä oli neljä ja loput olivat oppilaita. Työtä tehtiin etupäässä tilauksesta, mutta talvisaikana myös varastoon. Tuotteet myytiin sitten halukkaille ostajille liikkeen yhteydessä olevasta myymälästä. Kun kuopiolaiset suutarin ammatin harjoittajat ryhtyivät toimeen perustaakseen ”vähäväkisten” oman kauppaliikkeen, oli Hakkarainen niiden miesten joukossa, jotka hänen torpassaan Huuhanmäellä kävivät asiasta alkuneuvottelua. Suutarinammattilaisten kauppaosakeyhtiö päätettiin perustaa toukokuussa 1889.

Suuri tupa toimii suutarin työ- ja asuintilana. Sen yhteyteen kuuluu myös porstuanpohjakamari.

Pöydillä oleviin vitriineihin on koottu suutarin työvälineitä 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta.

Ensimmäisenä tehtävänä jalkineen valmistuksessa oli mittojen otto asiakkaan jalasta. Mittojen perusteella valittiin sopiva lesti. Seuraavaksi suutari leikkasi nahat. Kenkänahat tehtiin aikaisemmin itse tai teetettiin nahkurilla, myöhemmin ne ostettiin valmiina kaupasta. Peräseinän pöydällä on nahanleikkauslaudan päällä nahankäsittelyväline ”räkkirauta” jota on käytetty nahan kaapimiseen. Pitkävartista rautaveistä suutari on käyttänyt viiltäessään paksua pohjanahkaa kappaleiksi. Nahkaa on voitu leikata myös tavallisella suoralla suutarinveitsellä.

Etummaisen pöydän vitriinissä on esillä varrellisen lapikkaan kaavat, mittausvälineitä sekä kengän lestejä. Vitriinin keskellä on karkeatekoinen, puusta tehty suutarinpihti eli tikkilauta, joka on nahan ompelussa käytetty apuväline. Lapikkaan kaavojen alapuolella on niin sanottu suora lesti, joka sopi kumpaankin jalkaan. Vitriinin oikealla sivulla alhaalla on tasanokkalestipari, ylhäällä muita lestimalleja. Vitriinin oikeassa reunassa on rautainen kantalapun naulauslesti ja lestikoukku, jolla puulesti vedettiin pois valmiin kengän sisältä.

Ikkunapöydän sivulla seinustalla on suutarin käyttämiä jalustallisia korjaus- ja naulauslestejä.

Pyöreässä suutarinpöydässä on tarvikkeiden säilytykseen pöytälevyn alla puoliavoin tila ja tämän alla kaappiosa. Pöydällä on kopio niin sanotusta suutarinlampusta. Vedellä täytetty kuula vahvensi ja kohdisti ikkunasta, öljylampusta tai kynttilästä tullutta valoa.

Suutarin istuinpalli on vanerinen pönttö, jonka päälle on pingotettu istuinnahka. Tällaisen istuimen ontossa sisustassa säilytettiin lestejä.

Ikkunaneduspöydällä on vitriinissä esillä suutarin jalkineen valmistuksen eri vaiheissa käyttämiä työvälineitä. Pöydällä on myös suutarin välineiden kuljetus- ja säilytyslaatikko.

1. Vitriinin oikealla sivustalla on puu- ja rautanauloja rasioissaan. Puunaulat, joiden kärki vuoltiin teräväksi, suutari valmisti itse. Niitä käytettiin jalkineen pohjan kiinnityksessä.

2. Jalkineen ompelussa käytettävää pikilankaa suutari teki myös itse. Pikilanka tehtiin pellavalangasta pikeämällä. Lanka piettiin seinässä olevan koukun ja pikilapun avulla, jollainen on myös vitriinissä.

3. Sianharjasta käytettiin jalkineen ompelussa pikilangan päässä neulana.

4.–5. Veistä suutari käytti nahan leikkaamiseen ja vuolemiseen. Veitsiä on kahta lajia: suoria ja käyriä. Suoralla veitsellä leikattiin kenkänahat, käyrä taas oli omiaan esimerkiksi kengän pohjanahan reunan ohentamisessa. Veitset suutari varttoi itse mieleisikseen. Työkalut olivat usein omatekoisia, koska oli tärkeää, että väline sopi mahdollisimman hyvin käyttäjänsä käteen. Veitset pidettiin terävinä teroitusnahan avulla, joka riippui naulasta suutarin työpöydän sivulla.

6.–7. Nahkapuhkolla ja vasaralla tehtiin nahkaan reikiä. Vasara oli suutarilla tärkeä yleistyökalu, jota käytettiin monessa työvaiheessa. Sillä hakattiin naulat jalkineen pohjaan ja tasoiteltiin lestillä olevan valmiin jalkineen saumaa. Suutarin pihdeistä olivat pinnauspihdit tärkeimmät. Niiden avulla suoritettiin pohjan naulausta varten niin sanottu päälleveto, toisin sanoen kiristettiin jalkineen päällinen lestille, minkä jälkeen se pinnattiin kiinni erityisillä pehmeästä raudasta valmistetuilla nauloilla.

8. Tärkeimpiin suutarin työvälineisiin kuuluvat myös erilaiset naskalit. Neulomisessa apuna käytetyllä käyrällä naskalilla tehtiin nahkaan reiät, joista sitten pikilanka pujotettiin sianharjaksella läpi. Suoralla naskalilla painettiin tai iskettiin vasaran avulla reikä pohjan ja koron naulaamista varten. Neulomiseen saatettiin käyttää myös kenkäneulaa eli äimää. Neula pujotettiin nahan läpi naskalin tekemästä reiästä.

9. Jalkineen valmistuksen viimeisinä vaiheina olivat puhdistus, viimeistely Ja koristelu. Pitkävartisilla raspeilla poistettiin jalkineen sisältä pohjan naulaukseen käytettyjen puunaulojen päät. Rosopintaisella raspiviilalla tasoitettiin jalkineen pohjan reunoja.

10. Valmiita jalkineita suutari koristeli erilaisilla koristepiirtimillä ja pyörivillä trissoilla. Jalkineen reunoja siistittiin myös erityisin välinein. Puinen kengänreunankiillottaja eli suutarin käpälä on 1800-luvulta. Varrellista rautateräistä välinettä on käytetty anturan reunan muotoilemiseen.

Puista pyöreää keppiä vitriinin alaosassa suutari on käyttänyt nahan hankaamiseen ja kiillottamiseen. Pienempi käyrä esine on ompelukalikka.

Tuvan vasemmalla sivuseinustalla on suutarin pyöreä työpöytä. Ikkunan edessä on suutarinkone. Käsikäyttöiset ompelukoneet tulivat kuvaan mukaan 1900-luvun puolella. 1930-luvun lopulla koneellinen kenkäteollisuus syrjäytti lopullisesti suutarin käsin tekemät jalkineet.

Huone 1302/suutarin asunto

Keittiöaskareet suoritettiin suuremman verstastuvan puolella, porstuanpohjakamari toimi asuntotilan jatkeena.

Huoneen nurkassa on päästävedettävä imperiaalisänky pitsipeitteineen.

Ovensuunurkan piippuhyllyn vetolaatikossa säilytettiin tupakkamassia, tuluskukkaroa ja piippua.

Ikkunan sivustalla on kolmesta risteävästä pystysauvasta koottu kukkajalusta. Ruukkukasvit yleistyivät 1800-luvun toisella puoliskolla kaikkien sosiaaliryhmien kodeissa. Erilaisia kukkajalustoja näkyi runsaasti kotien sisustuksissa.

Rakennuksen kaikissa ikkunoissa on vain ikkunan alaosan peittävät salusiinit. Maaseudun oloissa ne olivat lähes yksinomaiset verhot. Salusiinit saatettiin laittaa kaupunkitaloissa edustushuoneisiinkin, mutta tavallisemmin ne kuuluivat keittiöön.

Huone 1305/teollisuustyöläisperheen hellahuone

1800-luvun teollistumisen myötä suuri joukko ihmisiä muutti maaseudulta kaupunkeihin. Kaupungeissa tilanne asuntojen kohdalla kärjistyi, vuokra-asuntojen määrä alkoi lisääntyä ja asuntojen koko pienentyä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa yli 60 % työläisten asunnoista oli yksihuoneisia hellahuoneita. Tällaisessa vuokrahuoneessa saattoi asua samanaikaisesti toistakymmentä ihmistä.

Kuopioon perusti kauppias Moldakoff tulitikkutehtaan 1800-luvun puolivälissä. Tehdas sijaitsi vanhan hautausmaan luona, vastapäätä nykyistä linja-autoasemaa. Aluksi tikkuja lienee tehty Mustinlammen rannalla. Vuonna 1880 tehtaan osti raatimies Malmbergiltä Birger Hallman. Tikuilla oli hyvä menekki Venäjällä ja hyvinä aikoina ”Tikkula” työllisti puoli Kuopiota. 1800-luvun toisella puoliskolla Kuopiossa toimi lisäksi ainakin kolme muuta tikkujen valmistajaa.

Gust. Ranin harjoitti Kuopiossa panimo-, mylly- ja sahateollisuutta sekä perusti oman laivanvarustamon 1800-luvun jälkipuoliskolla. Saastamoisen rullatehdas aloitti toimintansa Kuopion Haapaniemellä vuonna 1901. Parhaana aikana siellä työskenteli 450 työntekijää.

Työläisperhe asui usein ahtaasti yhdessä huoneessa. Asumistilaa ei ollut paljon henkeä kohti. 1900-luvun puolelle asti yleinen asumismuoto oli yksihuonejärjestelmä. Vasta vähitellen alettiin asua keittiön ja kamarin käsittävissä huoneistoissa.

Ovensuussa on sivusta täytettävä hella, jonka yhteydessä on lämmityskakluuni. Jos huoneessa oli vain kakluuni, keittäminen suoritettiin siinä padanjalkojen ja jalkapatojen avulla. 1800-luvun loppupuolella kaupunkioloissa oli myös yhteiskeittiöitä.

Keittiön ovensuussa on pesukommuutti sekä pöytäkaappi, jossa säilytettiin talousastioita. Muun muassa kivivateja tarvittiin talouksissa runsaasti. Keittiövälineitä ripustettiin myös seinälle lieden läheisyyteen. Osa säilytettiin lieden otsalla. Seinäkaappi kuului usein huoneen sisustukseen.

Huoneen seinustalla on vetolaatikollinen pöytä tuoleineen. Arkioloissa ei pöydän päällä käytetty pöytäliinaa. Istuimina oli erillisten tuolien lisäksi usein myös keinutuoli sekä pikkutuoli lapsia varten, jollainen on muurin kupeella seinustalla. Monilapsiselle perheelle kuului lisäksi ’nattu’ reiällinen pikkutuoli, jonka laatikkomaisessa alaosassa oli yöastia.

Huoneen hirsiseinät on päällystetty harmaaksi maalatulla pahvilla. 1800-luvun lopulla seiniä alettiin paperoida. Tähän tarkoitukseen saatettiin käyttää sanomalehteä. Seiniin käytettiin myös ruskeaa konepaperia. 1800-luvun loppuvuosikymmenillä seiniä alettiin verhota myös kirjavilla painetuilla seinäpapereilla.

Taulujakin ilmaantui työläiskotien seinille 1800-luvun lopulla. Yleisimpiä seinätauluja olivat kehystetyt keisarien ja keisarinnain valokuvat, uskonnollisaiheiset painokuvat sekä kehystämättömät pahville painetut raamatunlauseet. Seinätaulussa pöydän takana on Englannin kuninkaallisia. Peräseinällä riippuu kehystetty uudenvuodentervehdys. Seinillä on lisäksi kaksi muuta pahvitaulua, joihin on painettu raamatullisaiheiset tekstit.

Eniten tilaa veivät asunnosta vuoteet. Niitä oli ainakin kaksi, joista toinen saattoi olla kannellinen sohvasänky. Yhtä yleisiä olivat myös päästävedettävät sängyt. Perheen kaikki jäsenet eivät aina mahtuneet varsinaisiin vuoteisiin, vaikka pienet lapset nukutettiin tilan säästämiseksi vuoteen molempiin päihin jalat sängyn keskustaan päin. Lisätilaa etsittiin lattialta. Vuodevaatteiden määrä ja laatu vaihteli. Vuode oli alkuaikoina pehmustettu oljilla, joiden päällä oli valkoisista matonkuteista kudottu kaksilevyinen vaate. Vuodeoljet saatettiin panna myös säkkiin. Varsinaisia patjoja alettiin hankkia 1880-luvulla. Tyynyjä käytettiin myös. Lakanat olivat 1880-luvulle asti vain sängyn puoliväliin ulottuvia, myöhemmin alettiin käyttää pitempiä lakanoita. Peitteenä käytettiin topattuja täkkejä, joiden päällinen oli kirjavaa retonkia, vuonna käytettiin harmaata sertinkiä. ”Korkeaksi petattu” sänky saatettiin peittää myös hienommalla peitteellä.

Ikkunalla pidettiin paria ruukkukasvia. Annansilmä ja fiikus olivat tavallisia huonekasveja, usealla ikkunalla kukki myös palsami. Kukkajalat, joissa oli kolme jalkaa, ilmestyivät vuosisadan vaihteessa.