Rakennus 2

Kuninkaankadun ja Kirkkokadun kulmauksessa sijaitseva asuinrakennus ilmentää 1800-luvun ensimmäisen puoliskon rakennusihanteita. Rakennus on puinen vinkkelirakennus ja se sijaitsee alkuperäisellä paikallaan. Talo on vuorattu leveällä vaakalaudoituksella klassistiseen sävyyn. Pääsiiven katto on empiretalolle ominainen nelilappeinen aumakatto.

Rakennuksen katujulkisivua jäsentelee katon yläosan keskellä sijaitseva kolmiomainen frontoni, joka on muun muassa sisäänkäynneissä, ikkunoissa ja huonekaluissa käytetty kolmiomainen, päätyä muistuttava rakennelma. Frontonin keskellä on puolikaaren muotoinen ikkuna. Frontonin alapuolella seinäpintaa elävöittää risaliitti, joka on rakennuksen julkisivun keskeltä tai päistä ulkoneva rakennuksen korkuinen rakenneosa. Pilasterit ulkonevat rakennuksen seinästä poikkileikkaukseltaan suorakaiteen muotoisina kapeina pystypintoina, joihin kuuluu rakenneosina jalka, varsi ja kapiteeli.

Rakennuksen pohjakaava lienee alun perin ollut sydänseinäinen: talon jakaa pitkittäissuunnassa oleva seinä kahteen osaan, jotka jäsentyvät edelleen pienemmiksi tiloiksi poikittaisten väliseinien avulla.

Empirerakennusten ulkopinta maalattiin usein okravärillä, mutta museokorttelin empiretalo on alun perin ollut maalattu harmaalla ja vihreällä värillä. Kuusiruutuisissa ikkunoissa ei ole vuorilautoja. Entistettäessä interiöörit ja ulkoasu on palautettu 1800-luvun toisen puoliskon asuun. Työhuoneeseen, ruokasaliin ja kustavilaiseen huoneeseen on seinille maalattu sabloonalla koristeornamentteja seinistä paljastuneiden alkuperäisten mallien mukaan. Rakennukseen on sijoitettu 1800-luvun asuininteriöörejä.

Huone 228/sali

Sali oli säätyläiskodin edustushuone, joka kalustettiin arvonsa mukaisesti. Siellä otettiin talon vieraat vastaan ja seurusteltiin heidän kanssaan. Salia hallitsi kalustoryhmä, johon yleensä kuului sohva, pari nojatuolia, pikkutuoleja, pöytä ja peili. Monet suuret viherkasvit, kuten pylväiden päällä olevat palmut, kultakehyksiset taulut, valokuvat, seinäreliefit ja monet koriste-esineet loivat ympäristöönsä ylellistä tunnelmaa.

Kuopiolaiselle tehtailija- ja kauppiassuvulle Raninille kuulunut salin sohvakalusto edustaa vuosina 1820–1850 vallinnutta biedermeiertyyliä, jota sanotaan myös myöhäisempireksi. Tyyli sai nimensä saksalaisista pikkuporvarillisuutta parodioivista julkaisuista, joiden sankarihahmoina olivat herrat Biedermann ja Bummelmeier. Tämä tyylikausi toi ensimmäisen kerran kodinsisustukseen yhtenäisen kalustokäsitteen. Biedermeier-sisustustyylillä on kaksipääsuuntausta: pietarilais-ranskalainen ja saksalais-englantilainen. Molemmat kotiutuivat Suomeen.

Saksalainen biedermeier oli vaatimattomampaa kuin venäläinen, jolle oli ominaista raskas juhlavuus. Salin kalusto edustaa pietarilais-ranskalaista suuntaa. Tuolien selkänojasta puuttuu saksalaiselle biedermeierille ominainen siro veistoskoristeinen poikkilauta. Biedermeierhuonekalut tehtiin tavallisesti mahongista ja koristettiin puuleikkauksin, jotka kuitenkin olivat hillitympiä kuin empiretyylissä. Kalusteisiin kuuluivat lisäksi käpäläjalat. Suomessa biedermeierhuonekaluihin käytettiin myös vaaleaa visakoivua. Pöytä on tuettu yhden, alhaalta haarautuvan jalan varaan, joka päättyy käpäliin. Lipastojen suosio jatkui. Ne olivat pienempiä ja koristelultaan hillitympiä kuin empiretyylin aikana.

Salin sohvapöydällä on kerroksellinen hedelmämalja.

Taitavat verhoasetelmat antoivat sisustukselle oman leimansa. Verhoihin käytettiin usein kahta eri väristä ja eri materiaalia olevaa kangasta. Verhot laskostettiin erilaisten verhonkannattimien – kullattujen jousien, nuolien, keihäiden tai rosettien – varaan. Verhoja ei käytetty ainoastaan ikkunoiden suojana vaan myös oviaukoissa.

Öljyvärimaalaus sohvan takana esittää Aleksanteri II:sta. Maalauksen molemmilla puolilla on puusta valmistetut kullatut empirelampetit, joiden koristeena on lyyra-aihe.

Salin taffelipianon on valmistanut Otto Emanuel Rothman Kuopiossa 1851–59. Piano on aikoinaan ollut Haminalanden hovissa von Wrighteillä. Pianon päällä on koristeellinen runsaudensarvi sekä öljylamppu.

Huone 221/keittiö

Savesta poltettuja talousastioita opittiin Suomessa valmistamaan jo 6000 vuotta sitten. Metalliastiat lienevät olleet talousastioina melko harvinaisia keskiajalle saakka. Vuoden 1571 hopeaveroluetteloiden mukaan kupari-, messinki- ja tinaesineet olivat jo suhteellisen yleisiä. Saviastioita käytettiin koko ajan metalliastioiden rinnalla. Talousesineistöä tehtiin metallin ja saven ohella myös puusta. Vanhakantainen talousesineistö oli käytössä etenkin maaseudulla vielä 1800-luvulla.

Ruoka valmistettiin vanhastaan asuinhuoneen keskellä sijaitsevalla liedellä tai ulkoliedellä, sittemmin erillisissä liedellisissä keittokodissa ja ulkouuneissa. Liedellisen savu-uunin ja uloslämpiävän uunin myötä voitiin lämmitys ja ruoanvalmistus keskittää yhteen paikkaan. 1700-luvulla erilliset keittiörakennukset olivat kuitenkin vielä säätyläisoloissakin tavallisia. Eräillä lounaisilla alueilla talonpoikaistaloissa ja 1800-luvulla kaupungeissa oli käytössä talousaskareita varten erillisiä pakarirakennuksia.

1700-luvulla alettiin keittiö kuitenkin sijoittaa kartanoissa ja suurissa kaupunkitaloissa päärakennuksen yhteyteen. Kuopiolaisissa säätyläistaloissa pihanpuolelle sisäänkäynnin läheisyyteen sijoitettu keittiö oli tavallinen 1800-luvun alussa. Vaatimattomissa oloissa jouduttiin ruoka kaupungeissa valmistamaan asuinhuoneessa. Kaupunkien asuntopulasta ja suurista varallisuuseroista johtuen joutui moni kaupunkilaisperhe vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa valmistamaan ruokansa lämmitysuunin pesässä kolmijalan varassa.

Keittiö on 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta.

Ikkunan edessä on työpöytänä toimiva kaappipöytä. Pöydällä on kärpäspullo, joka tunnettiin jo 1700-luvulla. 1800-luvulla tällaisia pulloja valmistettiin teollisesti. Pulloon pantiin jotakin makeaa nestettä, joka houkutteli kärpäset sisään pohjassa olevan aukon kautta, josta ne eivät enää osanneet ulos.

Varakkaiden kuopiolaisten virkamiesten ja kauppiaiden keittiöt olivat 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa monipuolisesti varustettuja.

Keittiöastioita ja työvälineitä pidettiin 1700- ja 1800-luvulla tavallisesti näkyvillä. Keittoastioina käytettiin rauta- ja malmipatoja, kuparikattiloita ja rautavartisia kuparikastrulleja, joita säilytettiin seinää kiertävillä avohyllyillä. Hyllyn reunoja kiersi virkattu tai joskus paperista leikattu pitsi.

Ikkunaseinällä riippuu taustapaperin päällä nauloissa erilaisia keittiöaskareissa tarvittavia työvälineitä.

Varsinainen astiakaappi sijoitettiin usein ruokasalin puolelle. Posliini- ja lasitavarat alkoivat yleistyä 1800-luvun puolivälissä.

Paistinpannuja oli monenlaisia. Ne olivat yleensä valurautaa, mutta myös kuparipannuja käytettiin. Liedellä on esillä valurautainen munkkipannu ja räiskälepannu.

Kattiloiden ja kasareiden kansia säilytettiin lieden kuvun reunalla.

Liesikalustoon kuului lisäksi hiilihanko ja hellakoukku.

Lieden syrjällä on torvella varustettu silitysrauta. Rautaiset ja messinkiset silitysraudat kuuluivat säätyläiskotien keittiöön jo 1700-luvun lopulla. Savutorvellisen silitysraudan sisälle laitettiin hehkuvia hiiliä.

Lattialla lieden vieressä on suuri kuparinen talousveden säilytysastia, josta ammennettiin vettä kuparisella vesikauhalla.

Kahvinpaahdin eli rännäli kuului myös keskeiseen keittiöesineistöön. Kuparisia kahvipannuja, rännäleitä ja kahvimyllyjä oli suomalaisilla säätyläisillä jo 1700-luvulla, mutta maaseudun tupiin ja keittiöihin ne ilmestyivät vasta 1800-luvun kuluessa.

Läkkipeltiset tarjottimet ja teetarjottimet katsottiin jo 1700-luvun säätyläiskodeissa tarpeellisiksi. Tarjottimia pidettiin seinällä erityisissä kannattimissa, jotka valmistettiin kahdesta kapeasta kangaskaitaleesta ompelemalla päät yhteen. Tällaiset tarjotinkannattimet yleistyivät 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Huone 223/työhuone

Romanttinen ajattelutapa johti 1800-luvulla menneiden tyylikausien ihailuun. Vanhoja tyylipiirteitä muunneltiin ja yhdisteltiin. Sisustuksissa suosittiin eri huoneissa erityylisiä kokonaisuuksia.
1800-luvun kaupunkien porvariasumuksien huonejärjestys oli usein seuraavanlainen: rakennusta halkova sydänseinä jakoi huoneet siten, että pihan puolelle jäivät pienemmät keittiö-, eteis- ja kamaritilat, kun taas ruokasali ja sali sijoitettiin kadun puolelle. Huoneistoon kuului yleensä isännän ja emännän huoneet, makuukamari, lastenhuone ja palvelijanhuone keittiön, salin ja ruokasalin lisäksi. Näiden lisäksi saattoi huoneistossa olla vielä esim. vierashuoneita sekä kirjasto.

Työhuoneen sisustus kirjoituspöytineen, nojatuoleineen ja kelloineen edustaa 1850-luvulla lähinnä Saksassa muotiin tullutta kertaustyyliä, uusrenessanssia. Pohjoismaissa tyylin kulta-aikaa oli 1880- ja 1890-luku. Tyyli suosi kaikkea suurta, komeaa, raskasta ja näyttävää. Huonekaluissa oli muotia tammi joko petsattuna tai luonnonvärisenä. Kalustuksen ja rakennusten ulkoasun välillä oli 1800-luvun lopussa paljon yhtäläisyyksiä. Uusrenessanssia suosittiin erityisesti ruokasalien kalusteissa, mutta tyyli ilmeni myös muissa huonekaluissa. Huonekalujen koristeissa käytettiin runsaasti profilointia ja listoitusta, muotoon sorvattuja uurrekoristeisia pylväitä, sorvattuja palloaiheita ja arkkitehtonista päätyä.

Virkamieskodin sisustukselle tunnusomaisia yksityiskohtia olivat kipsi- ja marmoriveistokset ja lukuisat usein arvokkaatkin öljyvärimaalaukset seinillä. Marmori-, posliini- ja kipsiveistokset alkoivat yleistyä kodeissa 1800-luvun loppupuolella. Ne levisivät kuitenkin lähinnä virkamiesten saleihin. Moneen kotiin hankittiin kansallisten vaikuttajien kipsisiä rintakuvia. Työhuoneen kirja-kaapin päällä on Zacharias Topeliusta esittävä kipsinen rintakuva.

Kirjat kuuluivat vielä 1700-luvun alussa vain opillista sivistystä saaneiden ihmisten koteihin. 1700-luvun puolivälissä myös käsityöläiset ja muut oppia käymättömät kansalaiset alkoivat hankkia itselleen kirjallisuutta. 1800-luvulla kirjojen määrä kasvoi. Yleisimpiä ne olivat virkamiehillä, harvinaisempia pieneläjillä. Köyhemmällä väestöllä oli enimmäkseen vain uskonnollista kirjallisuutta. Erityisiä kirjakaappeja ja kirjahyllyjä omistivat enimmäkseen vain virkamiehet ja kauppiaat.

Kirjakaapin alahyllyllä on esillä kirjoituspöydän esineistöä. mustepulloteline, kynäkaukalo, leimasin, paperiveitsi, musteenkuivaaja, metallinen pienoisveistos sekä kynttiläsakset.

Työhuoneen ovinurkassa on jalallinen piipputeline pitkine piippuineen. Tupakanpoltto levisi Suomeen 1600-luvun alussa. Piippuja säilytettiin kolmionmuotoisessa lovetussa seinähyllyssä, jonka etuosassa usein oli vetolaatikko. 1800-luvun alussa tulivat muotiin letkuvartiset piiput, joita varten tarvittiin korkeampi nurkkahylly.

Huone 224/makuuhuone

Makuuhuoneen historia on lähinnä sängyn historiaa. Irrallisia huonekaluja alkaa meillä olla vasta 1500-luvun kartanoissa. Juhana Herttuan hovissa Turussa nikkaroivat saksalaiset puusepät muiden huonekalujen ohella myös sänkyjä. Tavallinen kansa nukkui kiinteillä seinänvieruspenkeillä, uunin ja päätyseinän väliin rakennetulla makuulavalla tai olkien päällä lattialla. Pään tukena saatettiin lisäksi käyttää puista päänaluslautaa.

1600-luvulla irtosängyt alkoivat levitä myös talonpoikaisasumuksiin. Tolppasänky oli kaikkialla maassamme yleisin sänkytyyppi 1800-luvulle saakka. Se oli huoneen nurkkaan tehty kiintonainen, yksijalkainen sänky. Kerrossänky yleistyi 1700-luvun kuluessa erityisesti Suomen läntisellä rannikkoalueella. Ruotsalaisesta niin sanotusta kustavilaisesta sängystä, jossa usein oli pieni katos ja verhot, kehittyi meidän sivustavedettävä sänkymme. Tähän sänkymuotoon kuuluu olennaisena osana oman jalkaparinsa varassa oleva, ulospäin vedettävä puolisko. Sivustavedettävän sohvan ohella päästävedettävä imperiaalisänky oli yleisin sänky-tyyppi suomalaiskodeissa 1900-luvun alkuun saakka. 1900-luvulla tuli rautasängystä suosittu muun muassa joustavan metalliristikkoisen pohjansa vuoksi.

Erillinen makuuhuone on meillä vasta 1800-luvun puolivälin uutuus. 1800-luvun alun empiretyyli kehitti yhtenäiset kalustot ja toi uutuutena makuuhuoneen kalustot. Talonpoikaistaloihin alkoi erillisiä makuukamareita ilmestyä Suomessa 1800-luvun lopulla, ensin vain isäntäväelle, sitten talon tyttärille ja pojille. Makuuhuoneet olivatkin 1800-luvulle saakka eräänlaisia edustustiloja ja arkioleskeluhuoneita, joissa vuoteen lisäksi saattoi olla istuinryhmiä, ompelupöytä tai kirjoituslipasto.

Makuuhuoneen sänky on päästävedettävä imperiaalisänky. Tällainen sänky työnnettiin päiväksi kokoon. Vuodevaatteet sijattiin korkeaksi kasaksi vuoteen päälle.
Vuode on sijattu yökuntoon. Kun sängyt alkoivat 1700-luvulla yleistyä, tulivat myös uudet vuodevaatteet käyttöön. Kun herrasväen patjat ja tyynyt täytettiin jouhilla, untuvilla tai villalla, oli tavallisen kansan patja usein olki- tai heinätäytteinen sängyn kokoinen pussi. Jo 1500-luvun ruotsalaiset linnojen ja kartanoiden omistajat nukkuivat pehmeillä patjoilla ja tyynyillä. Höyhentäytteisiä polstereita käytettiin myös meidän keskiaikaisissa linnoissamme, mutta maalaiskodin vieraskamareissa vasta 1800-luvun lopulla.

Lakanan virkaa toimitti lyhyt loimi tai raiti. Näiden tilalle tuli 1700-luvulla lyhyt aluslakana, joka sitten vaihtui pitkään. Päällyslakana yleistyi meillä vasta 1900-luvun alkupuolella. Virkamieskodissa saatettiin jo 1800-luvun alussa aluslakanan lisäksi käyttää pellavaisia ja puuvillaisia päällyslakanoita. Päällyslakana koristeltiin usein leveillä reunapitseillä ja kirjonnoilla ja nimikoinneilla.

Makuupeitteenä käytettiin vällyjen ja vaippojen ohella myös pitkänukkaista ryijyä, joka oli vetoisissa huoneissa suosittu peite. Ryijyjä mainitaan Suomesta jo 1400-luvulta. Ryijyä, käytettiin esim. Länsi-Suomessa pappiloissa ja varakkaissa talonpoikaistaloissa vuodepeitteenä 1700-luvun lopulle saakka, jolloin topatut silkki- ja kattuunitäkit levisivät uutuutena säätyläiskoteihin.

Makuuhuoneen sängyssä olevat tekstiilit ovat lakanaa lukuun ottamatta kopioita alkuperäisistä. Sängyn päätyyn on laskostettu pitsinen, tehdasvalmisteinen päiväpeite. Sängyn päällä on pitsikoristeinen yöpaitalaukku. Punainen täkki on kopio luonnonsilkistä käsin tikatusta 1800-luvun häätäkistä. Kaksinkertaisella brodyyriröyhelöllä koristetun tyynyliinan alkuperäiskappale on kuulunut 1800-luvulla Maaningan Halolan omistajalle Carl Tavastille.

Huoneen nurkassa on marmoripintainen pöytä pesukalustoineen. Pesukalusto, johon kuuluu vesikannu, pesuvati ja yöastia ovat Arabian tuotantoa 1900–1920-luvulta.

1700-luvulla levisi Pohjolaan Ranskasta käsin uutuus, bidee. Tämä esine pysyi meillä harvinaisena. Bideehen kuului kaarevareunainen posliininen pesuastia. Kuopion museon kokoelmiin on eksynyt pari tällaista 1800- ja 1900-lukujen vaihteen harvinaisuutta – toinen oli tosin myöhemmin muutettu taburetiksi, pikku jakkaraksi.

Keinutuoli on tyyliltään uusrokokoota.

Ikkunaseinällä on jalustan päällä Thorvaldsenin Kristus-patsaan kipsikopio.

Huone 230/Minna Canthin huone

Minna Canth asui Kuopiossa Tuomiokirkon vieressä, nykyisen Snellmanin puiston laidassa sijaitsevassa rakennuksessa. Rakennus on yhä entisellä paikallaan, ulkoasultaan tosin muuttuneena, nykyisen Minna Canthin kadun ja Kuninkaankadun kulmauksessa.

Vuonna 1937 saatiin museoon kirjailijalle kuulunut kalusto-kokonaisuus, johon kuului huonekalujen lisäksi myös kirjoja. Kymmenen vuotta myöhemmin esitettiin ajatus Minna Canthin huoneen sisustamisesta Kuopioon. Tämä hanke toteutui 2.8.1952, jolloin kirjailijan huone avattiin yleisölle Kuopion museossa. Täältä interiööri on siirretty korttelimuseoon.

Huoneen keskustaa hallitsee Minna Canthille kuulunut uusrokokootyylinen sohvakalustoryhmä, joka sijaitsi aikanaan kirjailijan työhuoneessa. Uusrokokoo oli kertaustyyleistä mukavin ja kodikkain. Tyyli tuli Suomeen 1840-luvulla Pietarista. Se suosi toisin kuin esikuvatyylinsä tummia puulajeja – pähkinäpuuta ja mahonkia, Suomessa tummaksi petsattuja kotimaisia puulajeja. Huonekaluissa käytettiin runsaita pehmusteita. Kalusteiden muodot olivat kaartuvia ja huonekalujen jalat loivan s-kirjaimen muotoisia. Kalusteiden puuosia koristeltiin lisäksi puuleikkauksin. Tuolien ja sohvien alle kiinnitettiin usein pienet pyörät kalusteiden liikuttelemista helpottamaan. Uusrokokoo suosi isokuviollisia tekstiilejä; matot, päälliset, verhot ja pöytäliinat kukkivat. Ristipistokirjonta oli muotia. Huonekalujen päällyskankaana oli suosituinta punainen plyysi.

Sohvaryhmän takana seinällä on Victor Barsokevitschin ottama valokuva Minna Canthista. Kuvan oikealla puolella ovat kehystetyt valokuvasuurennokset kirjailijasta ja hänen puolisostaan lehtori Johan Ferdinand Canthista. Vasemman puolen valokuvat esittävät kirjailijan isää Kustaa Vilhelm Johnsonia ja äitiä Ulrika Johnsonia.

Ruokasaliin johtavalla oviseinällä on kehystetty valokuva Minna Canthista kotiympäristössään. Sen alla olevassa valokuvassa on lehtori Canthin äiti.
Öljyvärimaalaus, kirjailijalle kuuluneen etasäärin yläpuolella, esittää Minna Canthin tytärtä Hannaa.

Kirjailijan mielipaikka oli keinutuoli. Siinä hän usein istui ja siinä hän myös mielellään kirjoitti. Keinutuolin matto on museossa tehty kopio alkuperäisestä matosta.

Ovinurkassa on Minna Canthille kuulunut kirjakaappi, jossa on säilytteillä hänen kirjakokoelmaansa.

Kirjailijan työhuoneessa mainitaan olleen myös viherkasveja, muun muassa philadendron ja fiikus. Säätyläiskoteihin alkoi ilmestyä posliiniastioissa pidettyjä huonekasveja 1700-luvun lopulla. Kaikkien sosiaaliryhmien kodeissa ruukkukasvit yleistyivät vasta 1800-luvun toisella puoliskolla.

Lipaston vitriinissä on esillä kirjallisen tuotannon ohella myös kirjailijalle kuulunutta pienesineistöä; mustepullo, sokeriastia, sirottelulusikka sekä sorvattuja valokuvatelineitä, joissa on Minna Canthin tyttärien Hanna ja Elli Canthin valokuvat. Hanna Canthin syntymäpäiväkirjaan on merkitty äidin nimi ja syntymäpäivä.

Minna Canth

Ulrika Vilhelmina (Minna) Canth syntyi Tampereella 19.3.1844. Hänen isänsä, Kustaa Vilhelm Johnson, oli mestarina Tampereen puuvillatehtaassa. Äiti Ulrika Antintytär oli syntyisin talonpoikaisperheestä Kangasalta. Molemmat vanhemmat olivat hämäläistä talonpoikaisjuurta.

Minnan ollessa 8-vuotias perhe muutti Tampereelta Kuopioon; jossa isä alkoi pitää lankakauppaa. Kuopiossa Minna kävi ruotsalaisen tyttökoulun. Vuonna 1863 avattiin Jyväskylän seminaari, jonne Minna Johnson meni oppilaaksi.

Syksyllä 1865 hän solmi avioliiton opettajansa lehtori Ferdinand Canthin kanssa. Miehensä kuoleman jälkeen 1879 Minna Canth muutti 1880 Kuopioon seitsemän lapsensa kanssa ja otti hoitaakseen isänsä perustaman kaupan.

Minna Canth joutui aikaisin käytännön elämään perheensä huoltajana. Liiketoimintansa ohella hän hankki itselleen tilaisuuden myös kirjoittamiseen kiinnittäen alusta alkaen erityistä huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kirjallisina esikuvinaan muun muassa Brandes, Taine, Ibsen, Strindberg ja Zola hän kehittyi vähitellen yhteiskunnallisen vääryyden arvostelijaksi, havahduttaen ja osoittaen epäkohtia, puhuen kovaosaisten puolesta ja kiinnittäen huomion naisten alistettuun asemaan.

Jo vuodesta 1874 alkaen hän kirjoitti artikkeleita raittiusasiasta miehensä toimittamaan Keski-Suomi-lehteen. Nämä aiheuttivat hänen puolisonsa erottamisen lehden toimituksesta. Ensimmäiset novellisepitelmänsä Minna Canth julkaisi vuonna 1878 perustetussa Päijänne-lehdessä, jossa hän kirjoitti myös naisasiasta. Hänen ensimmäinen näytelmänsä ”Murtovarkaus” esitettiin Suomalaisessa teatterissa 23.2.1882. 1890-luvulla Minna Canthin yhteiskuntakriittisen tendenssikirjallisuuden kausi päättyi ja kirjailija siirtyi tutkimaan rauhallisemmin säätyläispiirejä. Minna Canth kuoli Kuopiossa toukokuun 12. päivänä 1897.

Huone 229/ruokasali

1800-luvun loppupuolen porvariskotiin kuului useita huoneita, jotka oli tapana kalustaa erityylisin huonekaluin. Ruokasali oli kodin keskeisimpiä huoneita. Sen kalusteissa suosittiin erityisesti uusrenessanssia tai -barokkia. Ruokasalin kalustukseen kuului pöytä- ja tuoliryhmän lisäksi usein massiivinen astiakaappi.

Ruokasalin pöytä- ja tuoliryhmä edustaa lähinnä mukailtua uusbarokkityyliä kierresorvauskoristeineen. Pöydällä oleva ruoka-astiasto on kuulunut kuopiolaiselle kauppiaalle ja tehtailijalle Herman Saastamoiselle, joka hankki sen Pietarista.

Seinustan kaksi pehmustettua pikkutuolia ovat uusbarokkia. Kaappina on rokokootyylinen talonpoikaiskaappi, jonka toiseen ovipuoliskoon on maalattu vuosiluku 1822.

Ruokasalin seinustalla on ristikkojalkainen ”serveeraus”- eli tarjoilupöytä, jonka päällä komeilee samovaari tarjottimellaan. Samovaareja oli vain varakkaimmilla perheillä. Ne levisivät Suomeen 1700-luvun lopulla. Seuraavan vuosisadan alussa kuopiolaisetkin virkamiehet omistivat kuparisia ja messinkisiä ”teekeittiöitä”. Lieriömäiset samovaarit yleistyivät meillä vasta vuonna 1871 Pietarissa pidetyn maailmannäyttelyn jälkeen.

Seinällä samovaarin vieressä riippuu murulapio ja -harja, joilla siivottiin muruja pöytäliinan päältä.

Ruokasalin seinustalla on harmoni jakkaroineen. Ennen 1800-lukua olivat kosketinsoittimet suomalaisissa kodeissa harvinaisia. 1800-luvulla tuli pöytämäisestä taffelipianosta yleisin kosketinsoitin. Soittimia ryhdyttiin rakentamaan täällä suuremmassa mitassa vasta 1800-luvun puolella. Niitä tuotiin myös ulkomailta. Kuopiolaisissa virkamies- ja kauppiasperheissä tunnettiin fortepiano 1800-luvun ensimmäiseltä puoliskolta lähtien, mutta se pysyi harvinaisena. Jonkun pieneläjänkin kodissa saattoi kuitenkin 1900-luvun alussa olla urkuharmoni.

Uunin edessä on uuninedussermi eli tulivarjostin. Lämmitysuunin suuaukko peitettiin säätyläiskodeissa tällaisella puukehikolla, johon oli pingotettu koristeellinen, kasvi- tai eläinaihein kirjottu kangaskappale. Kuopiolaisiin virkamieskoteihin uuninedussermit ilmestyivät perukirjojen mukaan vasta 1800-luvun toisella puoliskolla.

Pellinnarutkin oli tapana peittää kirjotulla kangaskaitaleella.

Jo 1800-luvun alkupuolella asetettiin tauluja ryhmiin. Vuosisadan loppupuolella ryhmittely tuli välttämättömäksi, sillä seinätaulujen määrä kasvoi suureksi. Joskus koko seinä oli erikokoisten taulujen, valokuvien ja pyöreiden kipsireliefien peitossa. Varsinkin isokokoisimmat taulut ripustettiin usein voimakkaasti alaspäin kallistuviksi.

Tauluasetelmassa ruokasalin seinällä on esillä muun muassa näkymiä Kuopion ympäristöstä. Suuri osa maalauksista on kuopiolaisen J. Fr. Tuhkasen 1800-luvun lopussa tekemiä.

Huone 227/kustavilainen huone

Ruotsi-Suomessa kehittyi Ranskan Ludvig XVI:n tyylin pohjalta kansallisia ominaispiirteitä sisältänyt tyylisuunta, jota kutsutaan kustavilaisuudeksi Ruotsin silloisen hallitsijan Kustaa III:n mukaan, jonka henkilökohtainen panos tyylin kehittymisessä oli merkittävä. Kustavilainen tyyli ajoittuu vuosiin 1775–1810. Se voidaan jakaa kahteen alajaksoon, varhais- ja myöhäiskustavilaiseen, siirtymäkautena 1780-luku.

Tyyli sai ensi ilmauksensa Tukholman kuninkaanlinnassa niin selkeänä ja niukkaeleisenä, että se oli miltei sellaisenaan sopiva esikuvaksi ja kaikkialle omaksuttavissa. Huonekalut olivat selkeälinjaisia ja kun niissä käytetty hillitty ornamentiikka soveltui hyvin myös kotimaisten puulajien käyttöön, tyyli oli myös kansanmestarien hallittavissa. Kustavilainen tyyli syrjäyttikin lopullisesti renessanssin muodot kansantaiteessa, ja kustavilaisista tuoleista, sohvista, piirongeista ja kaapeista tuli kansanmestareiden vakiomallistoa.

Ranskan ohella kustavilaisuus sai vaikutteita myös Englannista. Huonekaluissa on nähtävissä kolme tyylivivahdetta: ranskalaistyyppiset, englantilaistyyppiset ja rokokoon ja kustavilaisen tyylin sekamuodot. Kuten renessanssia myös kustavilaisuutta leimasi arkkitehtoninen selkeys. Rokokoon kaarevat linjat suoristuivat. Tyypillisiä huonekalujen koristeaiheita olivat muun muassa meander ja juokseva koira, rihlaukset ja pystyuurteet eli kanneluurit, girlandit eli nauharuusukkeet sekä palmikkonauhat, helminauhat ja munasauvat. Kustavilaisen interiöörin pääväri oli helmenharmaa. Sen ohella käytettiin myös muita pastellisävyjä: rosaa, sinistä ja vihreää. Kalusteet olivat vaaleita lipastoja lukuun ottamatta. Tyylin suoraviivaisuutta korosti usein raidallinen päällyskangas.

Kustavilaisuus oli lipastojen luvattua aikaa. Tyypillinen oli sekretääri eli kirjoituslipasto. Tyyli loi myös nykyisten suorajalkaisten pöytien kantamuodot. Sohvia oli sekä umpiselustaisia että säleselkäisiä. Kansanpuusepät omaksuivat pinnasohvan, josta kehittyi sivusta vedettävä sänky.

Suosituin kustavilainen huonekalu lienee tuoli, josta on useita eri muunnoksia. Medaljonkiselustaiset tuolit ovat yksi kustavilaisuuden tyypillisistä tuolimalleista. Pinnaselkäinen talonpoikaistuoli oli meillä yleisin kustavilainen kansanhuonekalu. Tämän tuolityypin alaspäin kapenevia suoria jalkoja tukee alhaalla H-ristikko. Selkänoja ja istuin ovat suorakaiteen muotoiset.

Korttelimuseon kustavilainen huone on sisustettu ranskalaisvaikutteista kustavilaisuutta edustavalla kalustoryhmällä, johon kuuluu sohva, kaksi nojatuolia ja kaksi pikkutuolia. Kaluston puuosiin on leikattu vihreällä maalilla korostettuja klassisia ornamentteja: palmikkonauhaa, neliöruusukkeita ja helminauhoja. Sohvan päätyihin on maalattu sinivihreälle pohjalle ruskein sävyin antiikin lyyransoittajaa esittävä kuva. Tuolien selkälaudan alaosassa on sorvattu säleikkö. Tämä kalusto on perimätiedon mukaan peräisin Ruotsin vallan aikaisesta Turusta. Kaluston lienee tehnyt tukholmalainen Johan Lindgren, joka toimi mestarina vuosina 1786–1800. Huonekalut sijoitettiin tänä aikana vielä pääsääntöisesti seinänvierille.

Huoneen nurkassa on 1800-luvun alkuun ajoittuva kaakeliuuni, joka tyylihistoriallisesti sijoittuu myöhäiskustavilaisuuden ja empiren väliin. Uuni on alun perin sijainnut 1800-luvun alussa rakennetussa kuopiolaistalossa, Kuninkaankatu 16:ssa. Sen lienee pystyttänyt Anders Malmgren, joka tuolloin oli kaupungin ainoa kaakeliuunintekijä. Vuonna 1927 tämä uuni purettiin ja siirrettiin Kuopion museoon, jossa se oli näytteillä lähes neljäkymmentä vuotta. Uuni on muodoltaan yksinkertainen. Fasadin koristekuvio koostuu kahdesta lehti- ja munasauvaornamentein rajatusta kentästä, jotka ovat kahden pystyornamentein varustetun joonilaisen pylvään varassa. Koristeina on lisäksi kaksi siivekästä, kotkanpäistä leijonahahmoa eli griippiä sekä suuri kaksikorvainen amfora-astia. Vain harvoja kaakeliuuneja on säilynyt 1700-luvun lopulta ja 1800-luvun alusta, vaikka ne kuuluivat olennaisena osana varakkaimpien talojen kiinteään sisustukseen. Edellä kuvattua uunia yleisempiä lienevät Kuopiossakin olleet vaatimattomat yksiväriset kaakeliuunit, joita pystyttiin valmistamaan paikallisena käsityönä.

Sohvan takana seinustalla on merkkausliina 1800-luvun alusta. Ikkunaseinällä on peili, jossa on kullatut kehykset ja yläosassa medaljonkikoriste. Peilin kanssa yhteen kuuluu sen alla oleva peilipöytä. Pöydän valkoisesta marmorista tehdyllä pöytälevyllä on puinen vihreäksi maalattu lipas. Se on koristettu lävisteleikkauksin ja jäljittelee myöhäisbarokin lävistekoristeisia hopealippaita. Lipas on saatu Kuopion museoon jo vuonna 1884.

Huone 226/vieraskamari

Vieraskamarin ikkunan edessä on yksinkertainen, kustavilaistyylinen sivustavedettävä pinnasohva, joka oli oman aikansa käyttöhuonekalu palvellen päivisin istuimena ja öisin vuoteena. Tällaiset säleikköselustaiset sohvat yleistyivät myöhäiskustavilaiselta ajalta lähtien.

Barokin aikana syntyivät Englannissa ensimmäiset kaappikellot, joita kutsutaan usein nimellä Grandfather’s clock (isoisän kello). Vierashuoneen kaappikello edustaa tyylillisesti lähinnä varhaisrokokoota eli kuningatar Annan tyylin kaappikelloja kulmikkaine muotoineen ja neliömäisine kellotauluineen. Kaappikellot otettiin meillä ensinnä käyttöön kartanoissa viimeistään 1700-luvun alussa, pappiloissa 1700-luvun puolivälissä ja talonpoikaistaloissa 1700-luvun lopulta alkaen. Vierashuoneen kaappikello lienee tehty vuonna 1776. Sen entisiä omistajia ovat olleet muun muassa Kaavin kappalainen Mårten Kiljander (s. 1725 – k. 1805) ja sittemmin Kaavin kirkkoherra Samuel Kiljander (s. 1759 – k. 1829).

Arkku kuuluu vanhimpiin huonekaluihimme. Se on varsinainen monitoimikaluste, jota on voitu käyttää paitsi tavaran säilyttämiseen ja kuljettamiseen myös istuimena ja pöytänä. Tunnetaan vaate-, matka-, raha-, eväsarkkuja, kapio- ja merimieskirstuja, arkkupenkkejä ja -tuoleja sekä -pöytiä. Arkulla on ollut vaikutusta monien huonekalujen kehitykseen. Vierashuoneen kuperakantisen, maalauskoristeisen arkun on valmistanut Pekka Karvinen. Arkun kannen sisäpuolelle on maalattu vuosiluku 1803 sekä nimikirjaimet PK ja IN. Tavallisimpia tyyppejä suomalaisten kansanomaisten arkkujen joukossa ovat tasakantinen arkku ja kuperakantinen, lähinnä vaate- ja kapioarkkuna käytetty malli. Morsius- eli kapiokirstujen kannen sisäpuolelle maalattiin 1600-luvun lopulta lähtien omistajan nimikirjaimet sekä kukka-aiheita. Rokokoon aikana kuperakantinen arkku yleistyi ja maalauskoristelua alkoi esiintyä myös arkun ulkopuolella. Maalauskoristelu säilyi monimuotoisena pitkään 1800-luvulle.

Vierashuoneen seinällä on kaksi kehystettyä merkkausliinaa, joihin on kirjottu vuosiluku 1840. Säätyläiskodeissa valmistettiin 1700- ja 1800-luvulla tällaisia kirjottuja merkkausliinoja, joihin ommeltiin ristipistoin erilaisia kuvioaiheita. Ohut suora – kaiteen muotoinen pohjakangas rajattiin reunaornamenteilla, liman yläosaan kirjottiin aakkoset ja numeroita. Alempaan kenttään ommeltiin vuosiluku, nimikirjaimet, kasvi- ja eläinornamentteja sekä geometrisia aiheita.
Lipasto heijastaa kaarevine linjoineen rokokoon vaikutusta.