Monenlaisia kenkiä

Nämä lasten lapikkaat on valmistanut kyläsuutari Fredrik Sutinen 1900-luvun alkupuolella. Hän asui Mustinmäellä Leppävirralla, mutta kulki talosta taloon tekemässä kenkiä. Kiertelevä suutari noudettiin usein hevosella välineidensä kanssa. Suutarin tulo kohotti arkitunnelmaa – uusien kenkien teon ohessa kuultiin myös uutisia muista taloista. Kenkiin teetettiin Elorannan kaupassa Kuopiossa pohjanahkat. Leppävirran kylällä käytettiin parkissa varsinahkat. Lapikkaat ovat kippurakärkiset, pitkävartiset ja puolipohjatut. Kannoissa on kumiset kantalaput. Pohjat on kiinnitetty puunauloilla. Kenkien päällisessä on mustasta nahkasta valmistetut koristesuikaleet.

Nämä lapikkaat on teettänyt Kalle Hänninen sota-aikana rintamalla ammattisuutarilla. Lapikkaat ovat malliltaan pitkävartiset ja kippuranokkaiset. Pohja on kiinnitetty metalli- ja puunauloin, kantalappu metallinauloin. Kenkäosassa on painettua koristelua. Lapikkaiden käyttö sotilaspuvun jalkineina palautuu itsenäisyyden alkuun ja valkoisen armeijan luomiseen vuonna 1918. Ohjeiden mukaisesti suojeluskuntalaisten jalkineina olivat saappaat tai lapikkaat. Myös talvisodassa varusmiehen varustuksiin kuuluivat jalkineina nahkasaappaat tai lapikkaat. Todellisuudessa jalkineita riitti vain kolmannekselle. Sota työllisti niin yksittäisiä nahkureita, kenkätehtaita, keskusvankiloita kuin suutareita rintamalla!

Nämä lasten varsikengät on tehnyt suutarimestari Ananias Koponen tyttärentyttärelleen Annikki Koposelle. Kengät ovat nahkaiset nilkkapituiset varsikengät, joissa edessä molemmin puolin reiät nauhoja varten. Pohjissa on paksummasta nahasta leikatut kantapalat ja anturat. Kantalaput on kiinnitetty metallinauloin kun taas anturat puunauloin. Kengän kärjissä on nahkavahvisteet. Löydätkö suutarimestari Ananias Koposen kuvan suutarintuvan seinältä?

Herrojen pieksuista koko kansan lapikkaisiin

Suomessa on useita käsin valmistettavia perinnejalkineita, kuten tuohivirsut, lapikkaat ja supikkaat. Pieksu, supikas ja lapikas -sanoja on aiemmin käytetty toistensa vastineina. Saman tyyppisen mallinsa vuoksi niiden kaikkien voidaan katsoa kuuluvan pieksukenkä-perheeseen. Pieksuissa on vain yksi pohjanahka, josta muodostuu myös kengän sivut. Nykykäsityksen mukaan on kyse lapikkaista silloin, kun pieksuihin on ommeltu pohjat alle. Supikkaaksi tai lipokkaaksi nimitetään matalia kenkiä.

Yksipohjaisia pieksuja käyttivät talvijalkineena sekä sivistyneistö että tavallinen kansa 1800-luvulta aina pitkälle 1900-lukua. Pohjattujen lapikkaiden valmistus alkoi 1800-luvun lopulla kenkäteollisuuden synnyn jälkeen. Tällöin kenkätarpeet kehittyivät ja oli saatavilla kotimaisia ja ulkomaisia pohjanahkoja. Samoihin aikoihin hiihtäminen tuli uudelleen muotiin ja yksikärkinen lapikas (itäsuomalainen malli) sai rinnalleen kaksinokkaisen (länsisuomalainen malli) lapikkaan. Uusi malli soveltui erinomaisesti hiihtojalkineeksi. Lapikkaat olivat ahkerassa käytössä arjessa ja juhlassa.

Sotien jälkeen pieksukenkien ja lapikkaiden valmistus väheni ja ne menivät pois muodista. 1960-luvulla pieksukengät ja lapikkaat saavuttivat perinnejalkineen aseman. Tanhuharrastus työllisti suutareita kansallispukujenkin jalkineiden, supikkaiden, valmistukseen. Samalla säilyi taito valmistaa lapikkaita ja muita pieksukenkiä. Perinnejalkineita käytetään edelleen niiden persoonallisuuden ja ekologisuuden vuoksi. Kenkiä voi opetella valmistamaan myös itse harrastekursseilla.

Lapikkaita käytössä:

LÄHTEET:

Skön, Anu. 2018. Lapikasta lattiaan – Kansanomaisten kenkien aineellinen ja aineeton perintö. Pro Gradu. Kulttuurien osasto, kansatiede. Helsingin yliopisto.

Vuoristo, Osmo. 1954. Pehmeäpohjaisten nahkajalkineiden valmistus ja käyttö Suomessa. Laudaturkirjoitus kevätlukukaudella. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Topelia, arkistohuone. Helsingin Yliopisto. HY.